Olenko vahingossa vahvistanut vääriä asioita? Olenko ollut liian ankara? Olenko ollut liian lepsu? Onko tämä tapa sittenkään oikea? Onko eteneminen liian hidasta? Turhautuminen ja epäonnistumisen pelko, ikäviä mörköjä, jotka ilmaantuvat välillä omien ajatusten taustalle.
Sosiaalisesta mediasta varsinkin saa herkästi sen kuvan, että kaiken pitäisi sujua kuin tanssi. Itsekriittisyyteen taipuvaisena sitä helposti unohtaa, että tanssitunteja on onnistuneiden suoritusten taustalla usein aika paljon. Jostain sitä jokainen on aloittanut.
Eläinten kouluttaminen on pohjimmiltaan kuitenkin yritystä löytää yhteinen kieli, millä saadaan esimerkiksi arkiset hoitotoimenpiteet sujumaan ja harrastetaan yhdessä. Kun kaksi eri lajia koittaa kommunikoida keskenään, ei mitenkään voida välttyä yhteentörmäyksiltä. Ihan kuin uutta kieltäkin opiskellessa, aluksi hapuillaan sanojen kanssa ja tulee väärinymmärryksiä. Molempia osapuolia siinä ärsyttää ja naurattaa vuorotellen, kun koitetaan vääntää eläimen kanssa sitä kuuluisaa “rallyenglantia”. Sanasto ja kielitaito paranevat pikkuhiljaa ja yhtenä päivänä sitä huomaa muodostavansa monta ymmärrettävää lausetta.
Minua lohduttaa ajatus siitä, että oppimisprosessiin kuuluvat virheet ja erehdyksetkin. Ratkaisut ja toimintatavat eri tilanteisiin jokainen valitsee aina sen hetkisen tietotaidon mukaan ja joskus tulee vain virhearvioita. Tärkeintä on pyrkiä parempaan, virheen sattuessa pysähtyä miettimään, miten seuraavalla kerralla voisi toimia paremmin.
Se on sitä todellista elämää, että asioita opetellaan ja harjoitellaan, välillä opitaan erehdyksen kautta. Sitä ei kuulu hävetä näyttää. Hyvin harva tahallisesti haluaa olla eläimelle epäreilu, en minäkään halua. Silti välillä on hyvin vaikeaa omaksua uutta tietoa, varsinkin kun huomaa, että vanha tapa on ollut jollain lailla eläimelle epälooginen tai epämiellyttävä. Silloin olisi paljon helpompaa ummistaa silmät ja todeta: “Näin on aina tehty!”
Toisinaan on vaan viisainta pyytää apua, vaikka sekin saattaa hävettää tai olla kolaus ylpeydelle. Osa ongelmista ratkeaa ihan sillä, että hauduttelee juttuja hetken omassa mielessään. Toisissa tilanteissa yhteinen aivoriihi ystävän kanssa voi selkiyttää ajatuksia. Kun on puhunut ongelmista ääneen, ratkaisu saattaa ilmaantua kuin itsestään. Joskus kuitenkin tarvitaan ammattilainen ihan fyysisesti paikan päälle auttamaan. Siinäpä sitten valitsemaan ammattilaisten kaiken kirjavasta joukosta, ketä pyytää avuksi. Ei sekään aina niin helppo tehtävä, ideologian pitäisi jotenkin kohdata, että apu on hyödyllisintä. Henkilökemian toimiminen ei sekään olisi pahitteeksi. Oma lukunsa on tilanteet, joissa eläinlääkäriin on aiheellista olla yhteydessä.
Omalla kohdallani itsekriittisyys luonteenpiirteenä ei taida minusta kadota koskaan, mutta voin koittaa rajata sitä pienempiin mittasuhteisiin, opetella olemaan armollisempi virheitteni suhteen. Joinakin päivinä onnistuen siinä paremmin, joinakin huonommin. Sekin on lohduttavaa, että turhautuminen virheisiin yleensä vähenee sitä mukaa, kun tietämys lisääntyy.
Niin kauan kuin toimitaan toisen elävän olennon kanssa yhteistyössä, mukana on aina muuttuvia tekijöitä. Eläimilläkin on hyvät ja huonot päivänsä. Niillä on myös omat luonteenpiirteet, tunteet ja kiinnostuksen kohteet, joten miksi edes olettaa, että kaikki sujuisi mutkattomasti?
Comentários